Daan Viljoen Game Reserve

Lähdetiin perjantaina Pernillen ja Linen kanssa Daan Viljoen kansallispuistoon, joka sijaitsee noin 20km Windhoekista. Sweet sweet Kenton heitti meidät sinne, en tiedä millä muulla tavoin sinne edes pääsisi? Sisäänpääsy puistoon oli 40Nad, ei paha.

Päätettiin kävellä puiston 9km Roobois trail, joka tosin oli loppupeleissä 11km kun sisällytettiin siirtymiset mukaan. Kyseiset kilometrit olivat helppoja, mutta muutamassa kohdassa sai kyllä keskittyä omiin jalkoihinsa ettei vaan olisi käynyt köpelösti. Haikkaamiseen meni hieman reilu 2h, jonka jälkeen käytiin syömässä lounas kansallispuiston ravintolassa sekä jäätiin ottamaan aurinkoa ja pulikoimaan. Kokonaisuudessaan vietettiin Daan Viljoessa noin 6h. Erittäin mukava päivä <3 Ja ainiin! Nähtiin paljon kirahveja, seeproja, villisikoja, kuduja ja orynxeja. Ja paljon gnuita. Gnu-lauma. Monta gnuuta? Miten gnu taivutetaan apua :D

Mitä jään kaipaamaan?

Viimeistä päivää viedään, joten nyt on korkea aika katsoa taaksepäin ja muistella menneitä kolmea kuukautta. Halusin muiden namibiablogistien tavoin kirjoittaa asioita, joita jään kaipaamaan ja joita en jää. Listatut asiat eivät ole järjestyksessä, just siinä järjestyksessä kun tuli mieleen...

+ Halvat ja mukavat taksireissut. Where? Windhoek West. Which side? Swabo side.

Taksimatkat maksoivat 0,7-1,4e suuntaansa, joten taksia tuli käytettyä joka päivä. Taksikuskien kanssa joutui lähes joka viikko keskusteluun naimisiin menosta ja yhdessä bilettämiseen lähdöstä. Vaikka välillä nämä keskustelut olivatkin epämukavia, muistelen näitä lämmöllä. Hieman erilaista kuin Suomessa. Taksikuskille tosin riittää, että olet valkoinen ja hän on heti valmis seurustelemaan.

+ Halvat ravintolaruuat

Ulkona syöminen tuli melkeen jopa halvemmaksi kuin ruuan tekeminen kotona. Ruuat maksoivat lähestulkoon aina alle 100Nad, eli noin 7e. 14eurolla sai jo pääruuan, siiderin/coctailin ja jälkiruuan. Saan varmaan shokin Suomen ravintoloissa.

+ Moro moroo sistaah how are you? Ne? Seriously? Sori sori sistah

Lähes jokaiselta kohdatulta ihmiseltä tulee kysyä kuulumiset ja moikata. Hyvän huomenen toivottaminen kuulostaa suomalaiselta tervehdykseltä ja nauratti joka kerta sitä toivotettaessa. Kuulumisten vaihtamisen lisäksi jään kaipaamaan paikallisten hokemia ja lausahduksia. Seriously?

+ Vapaus

Kun ei jaksanut aamulla lähteä töihin, sai lennosta päättää menevän iltavuoroon. Kun jonkun osaston toiminta (lue: synnäri)  v*tutti, sai päättää olla menemättä sinne enään. En ollut sidottu mihinkään, ja siitä tykkäsin. Lisäksi muutenkin oli vapaus tehdä kaikkea mitä halusi.

+ Ihmiset

Niin paikalliset kuin muut opiskelijat. Tapasin valtavan ihania ihmisiä ja jokaisesta oli vaikea luopua. Koskaan ei voi tietää tuleeko heitä tavattua enää koskaan.

+ Home of Good Hope

Kun vähänkään ahdisti Katuturan sairaalassa, tämä toimi pakopaikkana. Aina tuli hyvälle mielelle lapsien kanssa touhuamisesta ja Monican mahtavasta toiminnasta.

+ Aurinko ja lämpö

Tarvitseeko edes selittää?

+ Halvat lomamahdollisuudet

Bussimatkoista Sambiaan ja Kapkaupunkiin olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin. Täytyy varmaan matkustaa Tallinnaan halvalle lomalle ensikerralla.

+ Englannin puhuminen

Tätä tulee ikävä ja paljon. Oon huomannut, että jotkut asiat on paljon helpompi selittää englanniksi kuin suomeksi. Mulle tuotti suuria vaikeuksia kirjoittaa mun oppimispäiväkirjaa suomeksi, koska olin työskennellyt kyseiset asia englanniksi. Antakaa armoa Suomessa, jos musta tulee just sellanen ärsyttävä tyyppi, joka sekottaa englantia keskelle suomenkielistä lausetta.

+ Mangot + guavamehu

Mangon ostaminen oli helppoa ja halpaa. Guavamehu oli herkkua.

Ikävä jää myös halpoja aktiviteetteja kuten leffassa käyminen ja paintball. Huomattavasti edullisempaa täällä

Namibia jää selvästi plussalle, mutta on joitain asioita, joita ei todellakaan jää ikävä

-Turvattomuus (tää on erittäin iso miinus!!)

Kännykkä ja pankkikortti rintsikoihin ja menoksi. Paitsi, että ei. Aina sai katsoa missä kulkee ja mihkä aikaan. Pimeällä ei saanut kulkea eikä oikeastaan yksinkään. Moni (~8 tuttua) joutui ryöstetyksi, joten varovaisuus ei ollut liioteltua. Yksin kävelin pimeällä monestikin sekä sitäkin useammin yksin. Muutaman kerran sain paikallisia epämääräsiä heppuja seurakseni, mutta muut paikalliset olivat aina valppaina. Eräs erittäin tyylikkäästi pukeutunut  nuori mies otti kerran kädestäni kiinni ja käski rinnallani roikkuneen laitapuolen kulkijan häipyä pois vaimonsa luota, ah  <3 Toisella kerralla kävelin paikallisen opiskelijan kanssa kotiopäin kun vierelleni pysähtyi auto, josta pariskunta huikkasi kysyäkseen olenko kunnossa ja tarvitsisinko apua. Tällä kertaa kuitenkin huikkasin vain kiitokset. Lisäksi muutaman kerran olen käyttänyt hyväksi jokaisessa kadun kulmassa seisovaa vartijaa, jos rinnalleni on tullut epätoivottua seuraa. En suostunut liikkumaan vartijan vierestä mihkään ennenkuin kyseinen henkilö oli poistunut näköpiiristäni.

- Asenne sairaalassa

Asenne niin potilaita kuin myös opiskelijoita kohtaan. Asiakaslähtöinen hoitotyö? Potilaan kohtaaminen? Empatia? Ei löytynyt Katuturasta. Ehei. Ei jää ikävä. Heippa!

-Hoitotarvikkeiden loppuminen

En vaan ymmärrä miksei niitä hanskoja voi tilata kerralla enempää. En tiedä kuka esim.päivystyksessä on vastuussa hoitotarvikkeista, mutta ei työnjako kauhean hyvin toiminut, mikäli käsineet loppuvat jo pe-la välisenä yönä. Ja sitten käytetään steriilejä hanskoja koko viikonloppu. Kivasti lentää rahat hukkaan. Ja ne verenpainemittarit ja monitorit, joko toimii tai ei.  Yksi asia ei muuten koskaan päässyt loppumaan: kondomit.

- Veden jatkuva ostaminen

En uskaltanut juoda hanavettä vaikka muut pikkuhiljaa siihen siirtyivätkin. Jatkoin 5l kanistereiden kantelua koko 3kk.

- Epäterveellinen ruoka

En sano, etteikö täältä olisi löytynyt terveellistä ruokaa, mutta epäterveellinen on huomattavasti paljon halvempaa. Lisäksi reissujen aikana on tullut mussutettua keksiä, suklaata, valkosta leipää yms aivan tajuttomasti. Mulla on ikävä suomalaista ruokakauppaa, josta on helppo löytää gluteenittomia ja laktoosittomia tuotteita. Oonkin joutunut kamppailemaan vatsani kanssa täällä. Ikävöin marjoja!! Ja ruisleipää!!  Banaanin hinta on täällä muuten lähes kolminkertainen Suomeen nähden. Ja muutenkin vihannekset kalliimpia. Pahaa teki hintatietoisena prismalaisena.

-Kielen ymmärrättömyys

Sitä kun sulla ei oo hajuakaan mitä muut ihmiset sun ympärillä puhuu. Ne katsoo suhun päin ja tiedät, että he puhuvat susta. Mutta mitä? Lisäksi joidenkin paikallisten englanti on hiljaista ja kaikkiin heimokieleen sekoittunutta ettei mitään mahkuja ymmärtää. Ja sitten sua katotaan ku mitäkin tyhmää kun et edes englantia ymmärrä :D muutaman kerran vastasin suomeksi ku pisti vihaks haha. Tän aurinkoisena puolena tosin oli se, että itse pystyi puhumaan suomea kenenkään ymmärtämättä :)

-Pimeys

Aurinko laskee noin klo 17. Päivä on täysin kesken, mutta tuntuu kuin täytyisi mennä nukkumaaan. Ja varsinkin kun ei ollut turvallista liikkua pimeällä. Oltiin sitten lukkojen takana sisällä koko ilta. Tosin nukkumaan mentiin aina noin klo 20. Hups. Pitää yrittää jatkaa tätä unirytmiä myös Suomessa :)

Paljon miinuksia ja plussia on varmasti unohtunut näiden 3kk aikana. Postauksen haluan lopettaa jakamalla meidän ruotsi-suomi-tiimin kuvia, koska tää porukka oli ehdottomasti +++++

Skybar @Hilton

Kävimme muutama päivä sitten koko talon porukalla katsomassa auringonlaskua Hiltonin skybarissa, jonka jälkeen kävimme syömässä Roof of Afrikassa. Pidin kummastakin todella paljon, mutta yksi itävaltalaisista tytöistä ei saanut Rooffissa ollenkaan ruokaa, koska tilauslappu unohtui jonnekin. Itse söin buffetin (=söin liikaa ja aivan liian paljon herkkuja) ja tykkäsin kovastikin, mutta tuo yksi unohtunut ruoka jätti kyllä hieman negatiivisen kuvan paikasta. Mutta tunnelmaltaan ravintola oli täysi kymppi! Kaiken kaikkiaan voin kyllä suositella! Etenkin buffetin suklaakakkua, nam!

Tällä hetkellä Curie streetillä siis asustaa minun ja Tiian lisäksi kolme tanskalaista, yksi saksalainen ja neljä itävaltalaista. Porukka talolla on vaihtunut lukuisasti ja olen joutunut hyvästelemään jo liian paljon ihania ihmisiä :( Torstaina joudun sanomaan hyvästit Tiialle ja perjantaina Rosalle, Michille, Vanessalle, Yvonnelle ja Jasminille. Viikonlopun yli tänne jää vain minä, Pernille, Linda ja Line. Vähiin käy ennenkuin loppuu....

Psykiatrinen sairaala: naisten akuutti

Kirurgian työharjoittelun ohella minun tuli suorittaa mielenterveys-, kriisi- ja päihdehoitotyön työharjoittelu. Ajatus tästä jännitti minua aivan sairaan paljon. En ennen ulkomaankoordinaattorin tapaamista tiennyt, onnistuuko minun edes suorittaa tätä täällä, mutta onneksi onnistui. Harjoitteluni suoritin Central Hospitalin yhteyteen kuuluvassa Mental Health Centressä (itse asiassa en 100 varmasti sano kuuluvan Centralin alaisuuteen, google ei kerro).

Aamuaurinko. Siellä se sairaala on. 

Namibian Sosiaali- ja terveysministeriön tiedottaja Ester Pauluksen mukaan mielenterveyteen liittyy paljon leimautumista. Maassa on paljon olettamuksia, että mielenterveyden häiriöt ovat noituuden ja pahojen henkien aiheuttamia ja sen takia omat lapset saatetaan hylätä sairaalaan. Tällä hetkellä vanhusten osastolla on Alzheimerin tautia sairastava potilas, joka on sisään kirjattu vuonna 1960. Hän tuli osastolle ollessaan 4-vuotias vaikean älyllisen kehitysvammaisuuden vuoksi. Hoitajat osastolla käyttävät diagnoosina vanhaa ”idiootti”-termiä. Hän on tällä hetkellä yli 60-vuotias ja tulee varmasti viettämään loppuelämänsä osastolla.  Toiseksi pisimpään osastolla on asunut 56-vuotias mies, joka tuli osastolle vuonna 1973. Kolmanneksi pisimpään osastolla viettänyt potilas on tullut sairaalaan vuonna 1998. Kuulostaako karulta?

Ensimmäisenä päivänä aloitin naisten akuuttiosastolta ja kokonaisuudessaan vietin tällä osastolla viisi päivää. Tämä osasto oli paikallisten opiskelijoiden mukaan ”se hulluin”. Osastolla oli harjoitteluni aikana 16 potilasta, joista 14 akuutteja potilaita ja 2 pitkäaikaista potilasta. Lähes jokaiselle naiselle oli diagnosoitu skitsofrenia, skitsoaffektiivinen häiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mitään muuta diagnoosia en löytänyt potilastiedoista. Tosin potilaskansiot ovat maantapojen mukaan kirjoitettu käsin kansioihin, joissa ei ole minkäännäköistä loogisuutta. Hyvin on mahdollista, että joitakin muitakin diagnooseja oli piilossa papereiden joukossa. Omasta mielestäni osasto oli suoraan kuin jostakin leffasta. Pihamaa täynnä naisia tekemässä jotakin epänormaalia. Yksi tanssimassa takapuoli pystyssä, toinen twerkkaamssa, kolmas puhumassa alastomana kiville samalla niitä silitellen, neljäs huutamassa seinälle ja viides muuten vain tanssimassa ja laulamassa kreisisti. Loput joko nukkuivat, tuijottivat tyhjyyteen, yrittivät vakuutella minulle olevansa terveitä ja sitten vain huusivat minulle afrikaansiksi jotakin.

 

Työpäivät osastolla alkoivat aina aamuraportilla, jossa käytiin jokaisen potilaan ilta ja yö läpi potilaskansioiden raporttien avulla. Lisäksi rukoiltiin kaikkien työtekijöiden ja potilaiden puolesta sekä luettiin Raamattua. Aamuraportin jälkeen hoitajille ja opiskelijoille jaettiin omat työtehtävät. Itse pääsin mukaan lääkkeiden jakoon sekä vuoteiden petaamiseen. 

Ensimmäinen työpäivä yksikseni. Aikaisemmat 6viikkoa työskentelin
Tiian kanssa. Tänä aamuna jännitti.

Ensimmäisenä päivänä naisten akuuttiosastolla sain työskennellä kahdestaan toisen suomalaisen opiskelijan kanssa. Neljä seuraavaa päivää jouduin olemaan samalla osastolla 18 muun paikallisen opiskelijan kanssa. Paikalliset opiskelijat opiskelevat yliopistolla aina kaksi viikkoa, jonka jälkeen menevät työharjoitteluun kahdeksi viikoksi. Osuin tälle osastolle juuri siihen aikaan, kun kahden yliopiston opiskelijoilla alkoi työharjoittelu. Suomessa ei koskaan päästettäisi kaikkia opiskelijoita samalle osastolle. Hieman pääsin turhautumaan toimettomuuteen. Onneksi potilaat olivat kuitenkin uteliaita omasta taustastani joka päivä, joten minulla riitti keskustelukavereita.

Hoitoympäristöltään naisten akuuttiosasto oli erittäin vähävirikkeetön. Osaston seinät olivat yksiväriset ja huoneet pelkistetyt ja huoneissa oli vain sängyt ja muutama kaltereilla varustettu ikkuna. Takapihaa ympäröi korkeat muurit, joiden sisäpuolella ei ollut muuta kuin hiekkaa ja muutama penkki. Aamupalan jälkeen jokainen potilas lukittiin takapihalle ja usein potilaat ottivat mukaansa peitot ja tyynyt ja suuntasivat heti varjoon nukkumaan. Takaisin sisälle potilaat pääsivät lounaan aikoihin. 

Ensimmäisten päivien jälkeen olin haltioitunut mielenterveystyöstä ja aloin jo unelmoida suuntautuvani mtt-puolelle. Seuraavat viikot muuttivatkin sitten jo mieleni.

Ps.nämä potilaat eivät siis todellakaan olleet hoitotasapainossa. Psykooosilääkkeenä kaikilla haloperidol 5mg x2. Masennukseen tratsodonia 20mg tai fluoksetiinia 50mg ja mielialantasaajana litium.

Leikkuri

Paljon olisi vielä kerrottavaa työharjoittelusta, mutta vain viikko aikaa kirjoittaa. Olen viime päivät ahertanut oppimispäiväkirjojeni kanssa, joten blogi on jäänyt toiseksi. Tai oikeastaan kolmanneksi, heti auringonoton jälkeen. Ennen lomaa Etelä-Afrikassa työskentelin leikkaussalissa, joten tässä nyt hieman tarinaa sieltä:

Odottamani leikkausosastoviikko osui huonon viikon kohdalle, sillä kyseisellä viikolla vietettiin kahta juhlapäivää, jolloin leikkaussali olisi kiinni ja pääsin tutustumaan leikkaussaliin vain kolmena päivänä. Ensimmäisenä päivänä sain kiertää muiden paikallisten opiskelijoiden kanssa tutustumiskierroksen leikkausosastolla. Leikkausosasto koostuu kymmenestä leikkaussalista, joissa kahdessa tehdään päivystysleikkauksia ja kahdeksassa muussa elektiivisiä leikkauksia. Yhteen leikkaussaliin pääsee kolmesta ovesta: yksi ovi potilaalle, toinen kirurgisiin käsienpesuihin tuleville leikkaustiimille ja kolmas ovi instrumenttien kuljetuksiin. Leikkausosastolla ei saanut kulkea ilman asianmukaista vaatetusta, joka tulisi vaihtaa pukuhuoneessa. Leikkausosaston pukuhuone taitaa olla sairaalan ainoa pukuhuone, muiden osastojen hoitajat pukevat työvaatteet jo kotona. Työvaatteet muistuttivat hyvin paljolti suomalaista leikkaussalipukeutumista: vihreät paidat ja housut, hiusmyssy, nenäsuu-suoja ja kengänsuojukset. Steriiliin leikkausasuun pukeutuivat vain kirurgit sekä instrumenttihoitaja.

Ennen leikkaukseen tuloa potilaat olivat saaneet ohjeet leikkaukseen valmistautumiseen. Tämä tapahtui joko vuodeosastolla tai kotona. Vuodeosastolta tulevat potilaat monesti olivat saaneet esilääkkeenä diazepamia 1-2mg. Anestesia toteutettiin useimmiten sevofluraamilla, propofolilla ja fentanyylillä. Leikkausta saattoi hyvinkin olla seuraamassa jopa 20 henkilöä. Tämä oli ehkä suurin eroavaisuus Suomeen verrattuna. Etenkin Suomessa ortopediset leikkaukset ovat erittäin aseptisia eikä leikkaussalissa saa olla ketään ylimääräistä seuraamassa. Täällä kyseiset leikkaukset eivät eroa millään tavalla muista leikkauksista ja niitä sai mennä seuraamaan kuka tahansa.

Leikkauksen jälkeinen kivunhoito toteutettiin monen potilaan kohdalla täysin samoilla lääkkeillä:

-      paracetamoli 1g x1 7vrk

-      ibuprofeeini 400mg x1 7vrk

-      tramadoli 50mg x1 5vrk

Aivan kuin Katuturan sairaalassa olisi ollut jonkinnäköinen standardi kivunhoitoon, välittämättä tehdyn leikkauksen laajuudesta...

Kolmen työvuoron aikana osallistuin lukuisiin leikkauksiin, joista mielenkiintoisin oli 5 kuukautta vanhalle vauvalle tehty kallonmurtuman korjausleikkaus. Vauva oli heitetty ulos liikkuvasta autosta, jonka seurauksena hänen kallosta oli noin 2x1cm kokoinen pala työntynyt sisäänpäin. ”Craniotomy for depressed skull fracture”- leikkaus suoritettiin yleisanestesiassa anestesiakaasujen avulla. Ennen leikkausta anestesialääkäri yritti noin tunnin verran avata vauvalle suoniyhteyttä lukuisten eri lääkärien avustuksella, mutta onnistumatta siinä. Lopulta hän päätyi keskuslaskimokatetriin. Kokonaisuudessaan suoniyhteyden saamiseen meni yhteensä kaksi tuntia aikaa ja varsinaiseen leikkaukseen meni 15minuuttia. Paikalliset opiskelijat kyllästyivät katselemaan kanylointi-yrityksiä ja olivat lähteneet ruokatauolle odottamaan. He eivät kuitenkaan ehtineet tulla takaisin, joten sain Tiian kanssa yksinoikeudella katsella leikkausta. Tämä oli mukavaa vaihtelua, sillä leikkaussalissa saattoi olla jopa 10 opiskelijaa seuraamassa leikkausta, jolloin hyvää näköyhteyttä ei ollut tarjolla kaikille. Leikkauksen aikana vauva alkoi liikehtiä, jolloin anestesialääkärille tuli kiire lisätä sevofluraamia. Hänen saturaationsakin laski leikkauksen aikana 71%iin, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota. Leikkauksen jälkeen, kun potilas irrotettiin hengityskoneesta, putosi hänen happisaturaationsa 20%iin ja häntä jouduttiin avustamaan hengityspalkeella. Tätä jatkettiin noin 10 minuuttia, kunnes saturaatio nousi 98%iin. Leikkauksen jälkeen hänet siirrettiin heräämöön, jossa hän vietti muutaman tunnin ennen siirtämistä lasten vuodeosastolla. Enempää ei tarina kerro.

Toiseksi mielenkiintoisin leikkaus oli vasemman jalan yhteen kasvaneiden isovarpaan ja etuvarpaan erotusleikkaus. Varpaat eroteltiin varovasti veitsellä, jonka jälkeen leikkauskohtaan ommeltiin kokoihosiirre. Ihosiirre otetiin oikean jalan säärestä. Koko operaatioon kului aikaa 34minuuttia. Ihosiirteen oton näkeminen oli yksi viikon tavoitteistani, joten olin onnellinen sen toteutuessa. Ihosiirre oli pienikokoinen, mutta siltikin näkemisen arvoinen. Ja kuten opiskelukaverini Suomessa tietävät: ihosiirteet ja haavahoito <3

Lisäksi pääsin seuraamaan muutamaa vatsan avaus leikkausta. Toisella potilaalla poistettiin ärtynyttä ohutsuolta ja toiselta löydettiin valtavan kokoinen kasvain. Kasvain oli valehtelematta 20x20cm kokoinen eikä edes mahtunut sairaalasta löytyviin näytepurkkeihin :D  Lisäksi pääsin lukuisiin ortopedisiin leikkauksiin, jotka suurista odotuksistani huolimatta osoittautuivat erittäin tylsiksi. Ortopedin kirurgit luulivat muuten minua lääkäriopiskelijaksi ja jouduin vastaamaan mitä ihmeellisimpiin kysymyksiin. Vaihdoin aika nopeasti paikkaa syrjemmälle...

Kolme päivää leikkaussalissa olivat tylsiä. Extra tylsiä. Samalla myös mielenkiintoisia, mutta koska anatomian sanasto englanniksi ei nyt aivan kauhean hyvin ole itsellä hallussa, niin eipä niistä leikkauksista ymmärtänyt mitään. Saimme Tiian kanssa itse valita mitä leikkauksia menisimme katsomaan (oli meidät kyllä määrätty tiettyihin saleihin, mutta koska Afrika), mutta välillä emme emme ymmärtäneet sanaakaan leikkauslistalla olevista leikkauksista. Hakuammuntana mentiin. 

Cape Town: Lion´s Head

This post is written in English so that my international friends doesn’t have to use Google Translator 😉 Those who doesn’t understand English or are ashamed of my poor language skills, please look these pictures anyway.

The other girls had planned to go surfing on Thursday but I wasn’t into that. So, I decided to go to the Greenmarket with David after having a good breakfast at Kauai. Greenmarket is a big handcraft market near the Longstreet and is kind of must-see-thing in Cape Town. For me it was a little bit of letbecause there was exactly same stuff than everywhere else too. So, I just bought only one painting and David too. Then we left to the harbor one last time. The harbor is beautiful just to hang around and enjoy street music players with cup of coffee.

We came to our hostel around 1 and after 2 o’clock we met a guy, Johnathan, from US. We chatted a little bit and asked him to join us to hike up to the Lion´s Head. We were sure that he is not interested because we gave only 15minutes warning time but surprisingly he wanted to join. He also asked his friend to join. We ordered a uber and then we were already on our way to Lion´s Head parking lot. I had previously already asked tips from the receptionist and she told me not to go there in the dark time. If we would like to see the sunset there, we should come little bit down before the sunset. Lions Heads top is dangerous and hard to climb back during darkness, she said. So, our plan was to hike up before the sunset and then watch the sunset in the middle way back down.

Lion´s Head is a mountain between Table Mountain and Signal Hill. Lion´s head peaks up to 669metres above sea level and hike-trail up takes approximately about 1 hour. We met Steven in a parking lot and started to hike. The view at the beginning were already amazing and the vies becomes more and more amazing when you keep walking. Also, the path becomes more interesting the higher you get. (Note: The path is not suitable for dogs or small children.) In one point, we found a sign where we needed to make a choice. You can either to take an easy and recommended route or the hard and tough route to getting up. Me, Steven and Johnathan chose the hard one and after couples of minutes Tiia joined us. The others took the easy route. We were more than happy that we chose this route option. Along this path we founded ladders and chains to assist us to climb up. Crazyyyy. I didn´t expect anything like this.

It was hot and I was dying

Ladders on our way up. Nice.

The hard route. Always time for a selfie ha?

The view over Cape Town, Table Mountain, the Atlantic and Camps Bay were stunning! Amazing, spectacular, beautiful and every other adjective I don’t remember now. It would have been awesome to watch sunset there but the path… It was already difficult to climb up with day light.

The hard route on our way down

Note for everyone: it is difficult to get a taxi from Lion´s Head! There is none. You need to walk down to main street or own a taxi number.

After fast showers and few drinks at the hostel´s bar, we left to the Mexican restaurant nearby. We didn’t have eaten entire day so we were hungry. I took chicken burger and it was so good that I can still taste that in my mouth. Then we drunk. A lot. And went to one bar in Long Street. And drunk again. A lot. And danced a lot. I think this was one of the funniest night during these three months in Africa. Did you know that Americans are crazy to dance? Yeah, I know now. Hugs and kisses to Johnathan and Steven! ❤